Kirjakieli - yksi vai monta?

Kieliyhteisöjen luonteeseen kuuluu se, että kysymys kirjakielen ja muiden kielimuotojen välisestä suhteesta on alati ajankohtai- nen. Kirjakieltä peilataan muihin kielimuotoihin, sitä arvioidaan ja sen hyvinvoinnista tai rappiosta keskustellaan. Tavallisesti on kysymys siitä, millainen on kirjakielen ja puhutun kielen varie- teettien suhde ja kuinka suuri ero niiden välillä vallitsee. On ky­

symys myös siitä, millä tavoin eri varieteetit võivat olla samanlai- sia, vaikka samanlaisuutta onkin käsitelty vähemmän kuin eroja.

Kirjakielellä on kaikkien yhteisenä kielimuotona kieltämättä toisenlainen asema kuin millään muulla varieteetilla. Monissa yh­

teyksissä esimerkiksi Suomessa kirjakieli on määritelty “normi- kieleksi” (Koivusalo 1990a). Toiset taas näkevät, että vaikka la- kien, asetusten ja säädösten kielessä ja virkakielessä normien on oltava suhteellisen tiukkoja, siitä ei vielä seuraa, että nämä normit tulisi sellaisinaan ulottaa koko kirja- ja yleiskieleen tai julki- suuden puhekieleen (Leino 1990: 482).

Kirjakielen käsitteeseen on siis ainakin kahdenlaista suhtau- tumista: Yhden käsityksen mukaan kirjakieli on yhtä kuin kieli- opin mukainen normikieli, toisen käsityksen mukaan kirjakieli voi olla normikieltä tai sillä voi olla myös muiden kielimuotojen piirteitä. Tässä lienee vastakkain deskriptiivinen ja preskriptiivi- nen kielen kuvaus, ja kuten juuri suomalaisessa 1990-luvun alun keskustelussa, kysymys kielenhuollon kiinnostuksen kohteista (suomalaisesta keskustelusta ks. esim. Koivusalo 1990a ja 1990b, Leino 1989 ja 1990, Anhava 1990). On myös esitetty, että suoma- laisten suhteessa kirjakieleen on jotain jo 1800-luvulta periyty- nyttä näkemystä, jonka mukaan kirjakieli oli asetettava kaikkien murteiden yläpuolelle (Paunonen 1996). Erilaiset näkemykset normikielen roolista ja kirjakielen käsitteen sisällöstä eivät näh- däkseni välttämättä ole vastakkaisia, vaan eri näkemysten esit- täjien näkökulmat poikkeavat toisistaan. Joka tapauksessa kysy­

mys kirjakielen ja puhekielen suhteesta sekä yleiskielen asemasta ja käyttöalueista on suomalaisessa kieliyhteisössä tälläkin het- kellä varsin ajankohtainen (ks. Paunonen 1996, Mäntynen 1996).

Pirkko N u o lijä rvi 63 Kirjakielen suhde muihin kielimuotoihin on usein suoranai- sesti kirjoitetun kielen suhde puhuttuun kieleen. Mutta ei läheskään aina. Kielessä vallitsee jatkumo, johon kuuluu eri va- rieteetteja eli kielimuotoja eli osakieliä, kieliopin mukaisesta kir- jakielisestä varieteetista puhekielisiin varieteetteihin, paikallis- murteista erikoiskieliin ja ammattikieliin jne, ja kirjoitetun ja puhutun kielen muodot ja käyttötavat kietoutuvat monin tavoin toisiinsa. Puhe on kirjassa ja kirjakieli puheessa.

Kaunokirjallisuus tarjoaa paljon esimerkkejä siitä, miten puhuttu ja kirjoitettu lankeavat yhteen. Se mitä kirjoitetaan, onkin mitä suurimmassa määrin puheesta tuttua, kuten seuraava Anna- Leena Härkösen novellikatkelma osoittaa.

(1) “Kyllähän kuolemassa tiettyä glamouria on, se täytyy myön- tää. Eihän kenelläkään esimerkiksi ole niin paljon ystäviä kuin kuolleella. Jostain sikiää varsinkin sellaisia, joista ei ole koskaan ennen kuultukaan. Varsinkin jos kuolema on tapah- tunut oman käden kautta. Jokainen on kilpaa mainostamassa, miten on koko ajan aavistanut kuinka tulee käymään. “Mä tiesin jo silloin ku mä näin Veken viimesen kerran et toi ei pääty hyvin.”

Toinen kummallinen ilmiö on, että vainajalle muka rai- vostutaan silmittömästi. “Se kusipää meni tekee sen... mä sanoin sille monta kertaa et hoida toi kaalis kuntoon mut se vaan dokas...”

Lopuksi seuraa anteeksianto: “Mut okei Jorkka elää.

Se tsiigaa pilvenreunalt tätä meidän sekoiluu täällä ja ke- laa et on sairast...”

Ei kelaa. Jorkka kelaa suunnilleen yhtä paljon kuin kreikkalainen pesusieni. Tai mistäs minä tiedän. Kukaan ei ole tullut rajan takaa kertomaan mikä on homman nimi, ei- kä toivottavasti tulekaan. On paljon selvempää, jos ne pysy- vät siellä, missä ovat. Tilanne tosin näyttää hälyttävältä, jos pysähtyy laskemaan, kuinka moni huuhaahakuinen omai- nen tälläkin hetkellä istuu meedioistunnossa ja odottaa henk.

koht. viestiä. Kohta niiltä palaa pinna ja ne rymyävät tänne takaisin kaikki. Siis kuolleet. Kenelläkään ei olisi sen jäl- keen yksinäistä. Saisi öisinkin paljon porukkaa kylään.”

(Härkönen 1999: 83-86.)

Näytteestä käy hyvin konkreettisesti ilmi, mikä on lainatun pu- heen ja mikä kertojanpuheen ero ja missä niiden yhtäläisyys.

Henkilöiden repliikeissä on luonnollisesti novellin tapahtuma- ympäristön huomioon ottaen monia (helsinkiläis)puhekielen piir- teitä, joita esimerkin kertojanosuuksissa ei ole. Silti kertojano- suuskin on enemmän puheenomaista kuin jokin muu kirjoitetun kielen varieteetti, mikä näkyy sanastossa (lihavoidut sanat ja sa- nonnat) ja syntaksissa. Voi sanoa, että Härkösen teksti on sekä kirjoitettua että puhuttua kieltä. Erottelemalla ja osoittamalla yk- sittäisiä sanoja ja sanontoja sen määrittelylle tehdään oikeastaan väkivaltaa. Tekstistä ei oikeastaan voisi irrottaa mitään erilleen, koska se on kokonaisuutena puhekieltä, siinä on puhekielen pol- jento.

Kirjaan kirjoitetun kielen ja kirjakielen ero tulee näkyviin, kun Härkösen tekstin rinnalle otetaan toinen näyte kirjoitetusta suomesta, Esimerkki 2 on peräisin Euroopan unionin tekstistöstä, yksi kohta “ehdotuksesta neuvoston direktiiviksi vesipolitiikkaan liittyvien yhteisön toimien kehyksestä”

(2) Euroopan unionin neuvosto, joka —

— ottaa huomioon —

— katsoo seuraavaa:

1.

-18a ennaltaehkäisyn periaate ja periaate päästöjen torju- misesta niiden lähteillä edellyttävät erilaisten vaarallisten aineiden päästöjen aiheuttaman pilaantumisen torjumista;

neuvoston olisi komission ehdotuksesta päätettävä aineista, joihin kohdistettavia toimia pidetään tärkeydeltään ensisi- jaisina; neuvoston olisi komission ehdotuksesta vahvistet- tava toimenpiteet kyseisten aineiden aiheuttaman pilaantu­

misen lopettamiseksi asteittain ottaen huomioon kaikki pääs­

töjen lähteet sekä käytettävissä olevien pilaantumista vähen- tävien vaihtoehtojen kustannustehokkuus ja kohtuullisuus, — on antanut tämän direktiivin: —

Tämä kirjakieli on erilaista kuin Härkösen novellin kirjakielen konventioiden mukainen kieli. Syntaksi ja sanasto antavat eri 64_____________ _________ K irjakielen suhde muihin kielim uotoihiti

Pirkko N u o lijä rvi 65 käsityksen suomen kirjakielen ominaispiirteistä kuin kaunokirjal- lisuuden teksti. On mahdollista, että näiden esimerkkien ollaan tekemisissä myös sellaisten käsitteiden kanssa kuin tyyli tai eri- koiskieli. Jos kumpaakin pidetään kirjakielen edustajina, on vä- hintäänkin todettava, että kirjakielellä on monta varieteettia.

3. Yleiskielen ja muiden varieteettien suhde ja luonne