Kielen varieteetteja koskevaa termistöä

Silloin kun käsitellään kirjakielen ja muiden kielim uotojen suh­

teita, on otettava kantaa useampaan ryhmään olennaisia termejä.

Niin sosiolingvistiikassa kuin muillakin kielentutkim uksen aloilla on kirjoittam attom ana lähtökohtana ollut se, että kirjoitettu kieli on kaiken kielen normi. Kulttuureissa, jo illa on kirjakieli, on kielim uotoja, jo tk a on leim attu esim erkiksi “alatyylisiksi” vain siksi, että niissä esiintyy m uotoja ja sanoja, jo tka eivät esiinny tai

58 K irjakielen su hde muihin kieliniuotoihin

esiintyvät vain satunnaisesti painetussa tekstissä. Vaikka tiede- tään, että kaikissa kulttuureissa puhuttu on ensisijainen, silti tie- tyssä historian vaiheessa kirjakielen norm i on alettu käsittää kie- len synonyymiksi. Näin on käynyt siitä huolim atta, että erilainen variaatio on ollut kielen kuvaajien ja tutkijoiden tiedossa (vrt.

Cam eron 1996a: 256-258). Silloinkin, kun tätä käsitystä asetu- taan vastustam aan, se on im plisiittisesti läsnä, kun esimerkiksi variaationanalyysissa puhutun vertailukohtana on aina kirjoitettu kieli ja kun korostetaan puhekielen ja kirjakielen välisiä eroja.

Tätä kirjakielen itsestään selväksi käyneen asem an aiheut- tam aa paradoksia, eli lähtökohtaa, jo ssa kirjakieli on tarkastelun yhtenä osapuolena, muut kielim uodot töisena, en kykene välttä- mään tässäkään yhteydessä, kun pohdin kirjakielen ja m uiden kie- lim uotojen suhdetta. Vaikka yleistykset ja kategorisoinnit pyrki- vätkin selventäm ään puheena olevien käsitteiden alaa, ne samalla yksioikoistavat käsitteiden sisältöä ja suhdetta toisiinsa. K irjakie­

len painottum inen luo väkisin m aaperää sille lähtöoletukselle, et­

tä se on kieliyhteisön variaation kannalta keskeisin termi. Muita- kin näkökulm ia voi olla, ja niitä yritän tässä avata.

Ensiksi on tarkasteltava kirjoitetun kielen (kirjutatud keel, written language) ja kirjakielen (kirjakeel, standard language / dialect / variety) suhdetta.1

K irjoitettu kieli ja kirjakieli eivät ole keskenään synonyy- meja, vaikka niitä arkipuheessa saatetaan käyttää synonyymisesti.

Ensiksikin kirjoitettu kieli {kirjutatud keel, written language) on m erkitykseltään laajem pi kuin kirjakieli (kirjakeel, standard lan­

guage). K irjoitettu kieli on kaikki se kirjoitettu aineisto, varanto, pääoma, jo k a esim erkiksi suomen tai viron kirjoitetun kielen his­

torian aikana on m uutam assa vuosisadassa julkaistu, siis mikä ta- hansa kirjallisessa m uodossa oleva teksti. K irjakieli puolestaan on vain osa kirjoitettua kieltä, yksi varieteetti painoasussa olevien varieteettien joukossa. V altaosa kirjoitetusta kielestä on kuitenkin

1 Esitän tässä ja myöhemmin tarkasteltavana olevien suomenkielisten termien rinnalla viron- ja englanninkieliset termit, koska siten voi kenties helpommin nähdä eri termien limittäisyyden ja myös erikielisten termien erot ja yhtäläisyydet. Kuten sanottu, kiinnitän kuitenkin erityistä huomiota suomen kielen merkityksiin.

P irkko N u olijärvi 59 ollut väistämättä kirjakielistä eli kieliopillisesti normitetun kielen mukaista, koska yhteisön yhteiset normit rakennetaan periaattees- sa nimenomaan kirjoitettua varten. Normit rakentuvat ammatti- maisen kirjoittamisen (professional writing) yhteydessä, ja kirja- kielisen standardin olemassaolo riippuukin paljolti ammattimai- sen kirjoittamisen standardin olemassaolosta (Cameron 1996b).

Kirjakielen normit esitetään kieliopeissa ja sanakirjoissa, ja se mitä niihin on valittu, saa painavamman aseman kuin se mitä siel- tä jää pois, kielioppihan on niin ikään valintojen tulosta (kieliopin käsitteestä ja kielioppien taustaoletuksista ks. Vilkuna 1996).

Synonyymeja eivät myöskään ole puhuttu kieli (kõneldav keel, spoken language) ja puhekieli (kõnekeel, vernacular / in- form al speech). Puhuttu kieli on jälleen kattotermi kaikelle pu- hutulle kielelle; sen piiriin voi lukea kaikki ne varieteetit, joita puheessa käytetään. Suomenkielinen käsite puhekieli on sekin monissa yhteyksissä monimerkityksinen. Puhekieli voi olla katto­

termi hyvin monentyyppisille kirjakielestä poikkeaville kieli- muodoille. Paikallismurteetkin ovat siis puhekielen käsitteeseen kuuluvaa. Toisaalta puhekielellä voidaan monissa yhteyksissä tar- koittaa vain uudempia puhekielen varieteetteja, joskin silloin sa- nan edessä on usein määriteosa kaupunkipuhekieli (linnakeel), nykypuhekieli tai suomalaisessa sosiolingvistiikassa yksi han- kalimmiksi osoittautuneista termeistä, yleispuhekieli, jolle ei ole vastinetta muissa kielissä. Puhekielenä voi olla myös kirjakielen mukainen puhetapa, yleiskieli (“puhua kirjakieltä” on laajalti käytetty sanonta Suomessa).

Standardisointi on yleensä kaikissa kulttuureissa pitkä ja kirjakielen vakiintumisen jälkeenkin yhä jatkuva prosessi (suomen standardisoinnista ks. Häkkinen 1994, viron kehitykses- tä ks. Hennoste 1997, Pajusalu 1997. Kasik 1999). Standardikie- len rakentamisessa on kysymys kieliyhteisölle yhteisen kirjallisen normin muodostamisesta. Standardikielen käsite on sosiolingvis- tisestä näkökulmasta kaksiulotteinen: se voi olla joko kirjoitettua tai puhuttua standardikieltä. Kirjakielisen normikielen eli standa­

rdikielen taustalla ja põhjana on ainakin yksi kolmesta seikasta:

Ensiksi yhteisön normikielen põhjana on prestiisiryhmän, esimer- kiksi sivistyneistön puhuma kielimuoto. Toiseksi normikielellä on kirjallinen historia. Kolmanneksi kirjakieli syntyy

(synnyte-tään) alueella, jo ssa kohtaa monta erilaista kielim uotoa, jotka vai- kuttavat toisiinsa ja lopulta sulautuvat toisiinsa. (Normin synty- misen periaatteista ks. Bartsch 1987: 250-251). Standardina siis esitetään yleensä se kielim uoto, jossa ei ole leim allisia paikallisia piirteitä, joka on lähinnä kirjakielen normistoa. Pohjim m iltaan se- kin on kuitenkin tiettyyn rajaan asti paikallinen tai m uuten rajal- linen kielim uoto, Se ei siis ilman muuta ole yhtä lailla kaikkien kieliyhteisön jäsenten standardi.

Standardin vastaparina on erityisesti brittiläisessä sosioling- vistiikassa käytetty sanaa vem akulaari (vem acu lar), j olla viita- taan siihen, että jokin ääntämyksessä tai sanastossa paljastaa eron standardiin. Esimerkiksi Suomessa kirjakielinen puhetapa olisi standardin mukaista, Tampereen puhekieli taas Tampereen vema­

kulaari. Tampereen näkökulmasta standardina saattaa kuitenkin olla juuri oma vemakulaari, joka vain ulkopuolisten korvissa siis on vemakulaari. Vernakulaarin käsitettä ei suomalaisissa tutki- muksissa juuri ole käytetty. Sen sijasta on käytetty esimerkiksi termejä paikallismurre {murre, murrak), kaupunkipuhekieli jne.

Standardikielen käsite osoittaa myös sen, miten hankalaa kirjoitetun ja puhutun rajaa on vetää. Standardi ja jokin paikal­

linen vemakulaari ovat kielen varieteetteja. Varieteetilla (allkeel / keelekuju, variety / accent / dialect) on tarkoitettu osakieliä tai kielimuotoja, sellaisia kuin aluemurre, paikallismurre, slangi, yleiskieli, erikoiskieli. Englanninkieliset termit osoittavat selvästi, miten liikkuva varieteetin käsite on; kun englannin- kielisessä kirjallisuudessa puhutaan aksentista, sillä tarkoitetaan nimenomaan ääntämiseen pohjautuvia eroja, kun taas dialekti on laajempi käsite, joka sisältää myös sanastolliset yms. erot.

Varieteetin käsite on siten neutraalein. Se ei ota kantaa siihen, millä kielen tasolla liikutaan. Termiä varieteetti käyttämällä implikoidaan kuitenkin, että kielimuotojen rajat ovat piirrettävissä.

Termi yleiskieli (üldkeel / ühiskeel, standard language / lingua franca) on tullut tarpeelliseksi osoittamaan jotakin sellais- ta kielimuotoa tai kielimuotojen ryhmää, joka erottuu niin pai- kallisista kuin sosiaalisistakin varieteeteista. Yleiskielen määrit- telyille on tyypillistä, että niiden mukaan yleiskieltä osaavat käyt- tää ja ymmärtävät kaikki kieliyhteisön jäsenet riippumatta siitä, 60______________ _______ Kirjakielen su hde muihin kielim uotoihin

P irkko N u olijärvi 61 millä alueella he asuvat tai millä aloilla toimivat. Siitä nimikin yleinen, joka viittaa siihen, että se ei ole minkään ryhmän eri- koiskieli. Periaatteessa onkin niin, että yleiskielelle tyypillistä on leimattomuus, ellei sen sitten voi sanoa leimautuvan kirjakielen suuntaan. Mutta vain periaatteessa.

Käytännössä yleiskieli voi olla yhtä leimallinen kuin muut- kin varieteetit. Sen raj oja on myös vaikea hahmottaa, vaikka se yleispiirteiltään onkin määriteltävissä. Yleiskieltä on määritelty esimerkiksi seuraavaan tapaan (Koivusalo 1979: 26): Yleiskieli on kieliyhteisön eri ik ä -ja ammattiryhmille yhteinen kielimuoto, joka on muotoasultaan kirjakielen mukaista, käyttää yleisesti tun- netuksi tiedettyä sanastoa ja on virke- ja lauserakenteeltaan yksinkertaista. Keskustelua on herättänyt lähinnä määritelmän kolmas kriteeri. Se ei ole aiemmissa määritelmissä ollut mukana, ilmeisesti sen vuoksi, että kielenhuolto on painottunut äänne- ja muoto-opin sekä sanaston kodifiointiin. Sikäli kuin ehdot ovat yksiselitteiset, yleiskieli on ilmeisestikin kyseessä silloin, kun kaikki kolme ehtoa toteutuvat.

Ongelmallinen on alusta lähtien ollut suomen yleispuhekieli.

Useimmiten sillä on viitattu leimattomaan puhetapaan, jolla kui­

tenkin on ollut selvä eteläsuomalainen pohja (vrt. esim. Nuoli­

järvi 1986). Termin oikeutus selittyy tavallaan siitä, että monet suomalaiset käyttävät nykyään tällaista leimatonta yleisvarie- teettia. Pohjois- tai itäsuomalaiselle se ei kuitenkaan ole leimaton eikä tavanomainen. Enemmistön, tiheään asuttujen seutujen pu- hetapa on saanut erityisaseman, kun on määritelty yleispuhe- kielen käsitteen sisältöä. Nyttemmin onkin ruvettu käyttämään il- maisua eteläsuomalainen puhekieli, joka sekään ei ole selvä- rajainen käsite, mutta on kuitenkin hieman spesifimpi kuvaus tarkoitetusta kielimuodosta.

Varieteetti tai kielimuoto tai osakieli on merkitykseltään väl- jempi kuin erikoiskieli {oskuskeel, language fo r special pur- poses). Erikoiskieli (myös erityiskieli, ks. Koivusalo 1979, Mieli- käinen 1980) voi olla luonnollisesti sekä kirjoitettua että puhut- tua. Kunkin erikoiskielen omailmeisyys on nimenomaan sanas- tossa, kuten tuonnempana tulee puheeksi.

62 K irjakielen su h de m uihin kieliniuotoihin